Arkkitehtuurin jalanjäljet sotien jälkeen

Sotien jälkeen elettiin suomalaisen arkkitehtuurin murroskautta. 1930-luvulla syntynyt funktionalismi säilytti asemansa, mutta tyyliin yhdistyi esiteollinen rationalismi. Kansainvälinen modernistisen arkkitehtuurin ihailu hiipui, ja rakentamalla pyrittiin luomaan lämpöä ja kodikkuutta. Rakennusten luonnonläheisyys, materiaalien kekseliäs käyttö, ihmisläheiset mittakaavat ja vaatimattomuus lisäsivät romanttisia aineksia. Jälleenrakentamisen aikakautta ja sen vaatimuksia leimasivat rakennusmateriaalien puute, käsityövaltaisuus ja kiireellinen aikataulu. Rakentamista standardisoitiin ja ohjeistettiin entistä enemmän – edellyttihän uudelleenasuttaminen nopeaa tuotantoa.

Uusia teorioita ja kehitystä

1940-luku oli kypsymisen aikaa – kaupunkilähiöt, satelliittikaupungit ja kaupunkien hajakeskitys olivat ennennäkemättömiä toteutuksia. Kaupunkeja laajennettiin, jolloin syntyi satelliittimaisia keskittymiä hyvien kulkuyhteyksien päähän keskustoista ja niiden palveluista; niin kutsuttuja metsälähiöitä vastakohtana kaupungin ruuhkaisuudelle. Alueille rakennettiin väljästi kerros- tai rivitalolamelleja, pistekerrostaloja ja rintamamiestaloja. Asunnot suunniteltiin käytännöllisiksi, ja esimerkiksi keittiö mitoitettiin suuremmaksi erillisen ruokailutilan kera. Tietyt edustusasuntojen yksityisoikeudet, kuten parveke tai avotakka, alkoivat ilmestyä keskitason kerrostalokoteihin.

Materiaalit ja muotoilu

Rakennustarvikkeista ja materiaaleista oli pulaa vielä 1950-luvulla, vaikka säännöstely loppui jo vuonna 1949. Kerrostalojen julkisivussa oli yleistä roiskerappauksen käyttö, ja 1940-luvulla julkisivut olivat yksivärisiä. Ulkorappaukset maalattiin kalkkimaalilla, johon oli sekoitettu rautaoksidia ja keltamultaa. Luonnonmateriaaleja, kuten liuskekiveä, käytettiin runsaasti. Puuta oli pula-aikana saatavana, vaikka kaikista muista materiaaleista oli puutetta – niinpä nopea ja vähällä puumateriaalilla tehtävä rintamamiestalojen rakentaminen yleistyi.

1940-luvulla muotomaailma oli kehittynyt vapaammaksi kuin 1930-luvulla. Koristeellisimmat julkisivut kuuluivat julkisiin rakennuksiin tai liikerakennuksiin. Parvekkeissa ja porraskaiteissa käytettiin pyöröterästä, joka taivutettiin kaarelle, ja puusepät tekivät ovenkahvoista ja kädenjohtimista ihastuttavia taidonnäytteitä. Sohva- ja tupakkapöydät saattoivat olla esimerkiksi maalauspaletin muotoisia. Yksityiskohdissa eli kauneus ja romantiikka. Ajan hengen mukaista olivat sisäänkäyntien tiili-, laatta- tai luonnonkiviverhoilut. Omakotitaloihin ja rivitaloihin saatiin näyttävyyttä esimerkiksi puurakenteisilla kaiteilla tai katoksilla.

Talotyypit sotien jälkeisessä arkkitehtuurissa

Jälleenrakennusajan vallitseva talotyyppi oli puurakenteinen, puolitoistakerroksinen ja harjakattoinen omakotitalo, eli rintamamiestalo, joka oli ratkaisultaan rationaalinen ja vähäisistä resursseista kehitelty sen ajan mahdollisuuksien puitteissa. 1950-luku oli positiivisen kehityksen aikaa, kun siirryttiin käsin muuratuista rakenteista elementtirakentamiseen, ja tällöin myös rintamamiestalot keräsivät kritiikkiä. Ihanteeksi tulivat rivitalot, ja 1950-luku onkin niiden kulta- aika. 1960-luvulla paikalla valettu betonirunkotalo eli niin sanottu kirjahyllyrunkoinen talo oli vallitseva talotyyppi.

Arkkitehteja kiehtoi rivitalojen suunnittelussa matala, vaakasuuntainen rakennusvolyymi sekä korkeat ja pystysuorat luonnonelementit, kuten puunrungot. Kasvavasta tyyppitalotarjonnasta huolimatta pientalorakentaminen jäi kerrostalorakentamisen varjoon. Pohjaratkaisuissa alkoi näkyä 1950-luvun jälkeen yksilöllisyys: tehtiin kaarevia, mutkittelevia tai jopa tähdenmuotoisia asuinrakennuksia. Hienona esimerkkinä tästä on Alvar Aallon Berliinin asuntonäyttelyyn piirtämä kahdeksankerroksinen rakennus. 1960-luvulle mahtuu myös erikoisia kokeiluja, jotka eivät ottaneet tuulta siipien alle; yhtenä näistä muovinen, pyöreä Futuro-talo.

Tyylit, värit ja yksityiskohdat

1940- ja 1950-luvun arkkitehtuurissa romantiikalla oli oma paikkansa kaikessa suunnittelussa. Se tarkoitti yksityiskohtien ja materiaalien romantiikkaa ja kauneutta. Kodikkuutta saatiin kaiteilla ja sisäänkäyntikatoksilla niin julkisiin rakennuksiin kuin tavallistenkin ihmisten koteihin. Rintamamiestalojen värityksessä oli käytössä vaaleita sävyjä; vaalean ruskeat, vaalean kellertävät, vihreät ja roosat tai lähes valkoiset. Sodanjälkeisessä arkkitehtuurissa ja sen sävyissä oli nähtävissä 1930-luvulla vallinnut funktionalismi, joka lopulta väistyi modernin suoraviivaisuuden tieltä.

Jälleenrakennuskauden kodin sisustuksen väritys oli epäyhtenäinen ja nykyajan tyyleihin katsottuna ristiriitainen. Nojatuolit ja sohvat olohuoneessa olivat erivärisiä ja kankailtaan erilaisia, ja voimakasväriset tapetit olivat puhuttelevia. 1940- ja 1950-lukujen taitteessa suosittiin vielä luonnonväristä puuta lattiamateriaalina. Muunakin pääasiallisena rakennusmateriaalina puu oli tuttu jokaiselle arkkitehdille. Arkkitehtien työnkuvaan ei jälleenrakennuskaudella kiintokalusteiden suunnittelun lisäksi kuulunut lainkaan sisustamista tai materiaalien ja värien määrittämistä. Arkkitehdit vieroksuivat romanttisuutta arkkitehtuuriin kuulumattomana ominaisuutena.

Arava-järjestelmän synty

Valtion asuinpolitiikka perustui vuosina 1949-1966 asuntorakennustuotantotoimikunnan eli Avaran toimintaan. Arava perustettiin helpottamaan rakentamista sodan jälkeen. Samalla tuli takuu laatutasosta, koska rakennettavien talojen ominaisuuksiin kiinnitettiin tarkkaan huomiota lainoja annettaessa. Aravalla rakennettaessa oli toivottavaa, että tontti oli avoimessa maastossa kauniin maiseman ympäröimä. Olohuoneen, ruokailutilan, keittiön ja makuuhuoneiden mitoitusta ohjeistettiin. Laatuvaatimukset pohjaratkaisuille ovat vaikuttaneet aina tähän päivään saakka. Aravan tehtävät siirtyivät vuonna 1966 Asuntohallitukselle.

Uudelleenasuttaminen 1940-luvulla oli valtava ongelma sodan jälkeen, kun siirtoväestöä oli yli 400 000, ja koko maan väestöstä noin 11 % oli ilman kotia. Rakentamisen painopiste keskittyi maaseudulle, ja uusia rakennuksia syntyi koko 1950-luvun ajan 30 000 vuodessa. Sinä aikana niin kutsuttu humanistinen arkkitehtuuri, jonka soihtua kantoi Alvar Aalto, nousi kukoistukseen ja kansainväliseen maineeseen. Siirryttiin aluerakennukseen, ja rakennusurakointiliikkeet yleistyivät.

Arkkitehtuurin tyylisuuntaukset sodan jälkeisinä vuosina

Arkkitehtuurimuseon arkistojen 1940-luvun materiaaleista käyvät ilmi standardisointityön tulokset, kuten rintamamiestalon synty. Se muodostui 1950-luvulla lähes itsestään selväksi omakotitalon malliksi. 1950-luvun arkkitehtuurissa yksinkertaisuus, arjen kauneus ja mukavuus menivät muun edelle. Sen ajan ominaisuuksiin kuului taidokas paikallisten piirteiden yhdisteleminen kansainväliseen tyyliin. 1960-luvun arkkitehtuuri oli vähäeleistä, enemmän rakenteita korostavaa ja järkevää. 1960-lukua pidetään betoniarkkitehtuurin vuosikymmenenä, jonka aikana pystyttiin tekemään yhä monimutkaisempia rakennelmia betonista.

Hienoja ja käytännöllisiä esimerkkejä 1940-luvun ajan arkkitehtuurityylistä kuuluisan Alvar Aallon tekemänä ovat esimerkiksi Alajärven suojeluskuntatalo, Kauhajärven kirkon kellotapuli ja Säynätsalon kunnantalo. Tänä päivänä on kunniakkaasti tunnustettu, että esimerkiksi jälleenrakennuskauden tyyppitaloalueet luovat merkittävän osion arkkitehtoniseen historiaan, Aikaisempi ajattelu sen aikaisesta romanttisesta taantumasta arkkitehtuurin saralla on siis turha. Jotkut tyyppitaloalueet ovat jopa saaneet valtakunnallisesti merkittävän ympäristön statuksen, eikä niiden kohdalla pidä unohtaa symbolista merkitystä.